Tervetuloa Rohkeasti Kokonaiseen blogiin

Voisiko karvakorva olla oikeassa?

Meille tuli syyskuussa Maltichon-pentu ja kuten kaikki koiranomistajat tietävät, elämä muuttuu melkoisesti pienen tulokkaan jälkeen. Nyt, vajaa puoli vuotta myöhemmin, pentumme on jo sujuvasti sulautunut osaksi arkeamme ja rutiinit sekä meille että pennullemme ovat löytyneet.

Mietin monesti katsoessani pentumme puuhasteluja (hieman kateellisena —myönnän!), että kuinka hienoa olisi, jos itse olisi varma siitä, että on rakastettu, kaikista haasteista huolimatta. Se tunne, kun tietäisi, että vaikka olisi sattunut ”oopsie” olkkarin matolle, olisi silti maailman fiksuin, suloisin ja ihanin. Miten koirat siis voivat tietää, että ne ovat ihmiselle aina rakkaita ja niiden kanssa puuhastelu on ihan parhautta? Mistä sellainen itseluottamus kumpuaa ja kuinka olisi mahdollista, että mekin voisimme tuntea olomme niin rakastetuksi?

Vaikka koiran ja ihmisen tietoisuus itsestään eroaa paljon toisistaan, minusta meillä on koirista paljon opittavaa. Ei koira herää aamulla ja mieti, että mitäköhän ikävää tänään sattuu tai että olenpa pahalla tuulella. Ei, se hyppää omistajansa syliin (jos on pieni) nuollen tämän kasvoja ja innosta uhkuen ottaa vastaan päivän juuri sellaisena kuin se on. Tottakai ymmärrän, että se ei ole niin yksinkertaista ihmiselle odottaa vain, että kaikkein parhaimpia asioita tapahtuu ja että olisi aina hyvällä päällä ja innoissaan uusista seikkailuista, mutta siitä tavasta, millä koira hahmottaa maailmaa on meillä kuitenkin mahdollisuus oppia jotakin: miksi me useimmiten odotamme, että päivä tulee olemaan haastava ja ongelmat kasautuvat oven taakse, tuppautuen siitä sisäänkin? Miksi me mietimme —jos nyt ei aivan ensimmäisenä aamusta, mutta kuitenkin päivän mittaan— että olemme jotenkin epäonnistuneita, eikä meitä voi kukaan rakastaa ilman ehtoja, me itse kaikkein vähiten!

Mitä tässä yritän sanoa, että jospa aamulla herätyskellon epämiellyttävän piippauksen jälkeen ensimmäinen ajatuksemme ei olisikaan, että ”ei nyt, olen aivan liian väsynyt ja haluan vain nukkua” vaan ”mitäköhän mielenkiintoista tämä päivä tuo tullessaan” tai, että ”toivon kaikille, siis ihan kaikille, ja ennen kaikkea itselleni vain pelkkää hyvää”? Mitenköhän tämä muuttaisi päiväämme ja sitä, miten itsemme näemme?

Voisi ehkä olla sen arvoista kokeilla!